Lupa kuolla, kun aika on

RK4Kuolemaan liittyy hyvin paljon erilaisia tunteita, sekä kuolevalla että hänen läheisillään. Se on ainutkertainen tapahtuma elämänkaarella, jonka viimeisen osan lopulta joutuu läpikäymään yksin, vaikka hyvin pitkälle läheiset, ammattilaiset ja esimerkiksi hoitoyksikön vapaaehtoiset voivatkin kuolevaa saatella – aina sinne kuoleman porteille saakka. Kuolema tarkoittaa aina luopumista, muistojen merkityksen korostumista, surua ja lopulta kuoleman hyväksymistä. Jokin muuttuu pysyvästi.

Keskustelin tänään pitkään puolisonsa menettäneen henkilön kanssa siitä, millaista on antaa toiselle lupa kuolla pitkän sairauden jälkeen. Kuoleman lähestyessäkin monesti on mielessä vielä ajatuksia siitä, jos vielä voisi olla yhdessä muutamia viikkoja, tai ainakin muutamia päiviä. Ehkä jouluun? Toivo ja lohduttomuus käyvät köydenvetoa.

Voiko kuolevalle sanoa: ”Saat luovuttaa, saat kuolla jos olet jo kovin väsynyt”.  Sanat kuulostavat ehkä pelottavilta, jos ei ole ollut kuolevan vierellä. Kun on kuolevan vierellä, joskus pitkäänkin, sanoissa onkin yhtäkkiä sisältöä, joka luo toivoa. Kyse on kuoleman väistämättömyydestä ja sallimisesta. On suuri asia sanoittaa se, antaa lupa kuolla, kun aika on. Toivo on muuttanut muotoaan. Sairauden alussa oli toivo paranemisesta, sairauden edetessä toivoa oli hyvistä hoidoista, jotka pitivät sairautta kurissa. Ja kun sairautta hidastavia hoitoja ei enää ole, toivoa on siinä, että saa hyvää hoitoa, kipuja, hengenahdistusta, pahoinvointia hoidetaan, ei jää yksin. Otetaan kädestä, puhutaan, ollaan hiljaa, nauretaan, itketään, kinastellaan, sovitaan. Vaikka sairaus aiheuttaa kärsimystä, se on myös ajan suhteen armollinen, sillä se mahdollistaa hyvästien jättämisen ja mahdollisesti myös eri elämänkenttien keskeneräisten asioiden loppuun saattamisen ja valmistautumisen tulevaan. Lopulta toivo on kärsimyksen päättymisessä.

Elämää mahtuu niin käsittämättömän paljon myös muutamaan viikkoon, muutamiin päiviin. Melkein kuin ajan kuluminen olisi hidastunut. Huomio on siinä, mitä tässä hetkessä on läsnä. Mikä juuri tänään, juuri nyt on oikeastaan tärkeää? Elämän ja kuoleman välissä tuntuu olevan hyvin ohut verho. Pieni henkäys, se yksi ja viimeinen – ja ihminen on kuollut. Jäljelle jää hiljaisuus, kuoleman hiljaisuus. Se ei ole pelottava hiljaisuus, vaan tuossa hiljaisuudessa on palanen ikuisuutta. Jotakin, mitä on mahdoton sanoittaa. Sen voi tuntea.

Puolisonsa menettäneen henkilön valinta oli sanoa kuolevalle puolisolleen ääneen: ”Sinulla on lupa kuolla”. Millaista se oli? Rehellistä. Viesti siitä että tänne jäävät ikävöivät, rakastavat ja selviytyvät. Ymmärrystä siitä että toinen on väsynyt. Sanojen lausuminen ei ollut pelottanut. Niiden jälkeen oli vielä muutama päivä aikaa olla yhdessä, tietoisena väistämättömästä, mutta vielä tässä, loppuun saakka. Ei sanomattomia sanoja, ei kesken jääneitä asioita, kunnioitus ja kiitollisuus. Suurin kaikista – rakkaus.

Aikaa ei ole rajattomasti. Yleensä meidän ei tarvitse ajatella sitä erityisesti keskellä elämää. Saattohoidossa ymmärrys ajan rajallisuudesta kuitenkin korostuu. Ainakin minä saattohoidon kentällä työskennellessäni kysyn itseltäni usein keskellä arkeakin seuraavaa: Miten Sinä haluat käyttää juuri tämän päivän, tämän hetken? Mikä lopulta on tärkeää? Riikka

Yksi kommentti artikkeliin ”Lupa kuolla, kun aika on

  1. Olen elänyt melkein kuusikymppiseksi enkä ole ennen ajatellut asiaa tältä kannalta tai tästä näkökulmasta. Pysäyttävä hetki myös siksi, että tulen tarvitsemaan tätä ”ohjetta”. Muistan ikuisesti keneltä sen sain. Kiitos Riikka.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s