Mihin kuulut?

Artikkeliaihe #sosiaalipsykologia

Istut huoneessa, jossa on läsnä elämässäsi olevia ihmisiä. Niitä, joiden kanssa olet tekemisissä lähes päivittäin. Ketä näet? Hypoteettinen kysymys: Mitä jos kaikki ihmiset, joita ikinä elämääsi tulevaisuudessa tarvitset, ovat tässä huoneessa? Ovatko he ne oikeat ihmiset, joita sinä tarvitset ollaksesi onnellinen, rento ja tyyni? Joihin luottaen tiedät, että elämän aurinkoiset päivät ja ajoittaiset myrskyt on turvallista ottaa vastaan luottaen tukeen ja yhdessä tekemiseen.

Tähän ei tietenkään ole ehdotonta vastausta, ei elämä ole mustavalkoista. Mutta tunnereaktio kertoo paljon siitä, mitä elämääsi kuuluu. Onko näiden ihmisten kanssa hyvä olla? Jos on, kenties ilahduit huoneajatuksesta, jossa istuvat sinulle niin rakkaat ihmiset joiden kanssa sinulla on hyvä olla. Niin kuuluukin olla. Ihanaa!

Meille johonkin kuuluminen on tärkeää missä iässä tahansa. Mihin kaikkeen sinä kuulut? Perheeseen, ystäväporukkaan, työtiimiin, harrastusryhmään, sukuun? Mihin olet ainakin joskus kuulunut? Puuttuuko huoneessa joukosta joku, jonka haluaisit siellä istuvan? Onko huoneessa ihmisiä, jotka eivät enää sinne kuulu? Hui, mitä kysymyksiä. Mutta niin hedelmällisiä.

Kuulumisen tunne rakentaa tulevaa ja saa elämämme tuntumaan merkitykselliseltä. Kun tunnemme olevamme osa jotakin, haluamme luontaisesti pitää siitä huolta ja keskittää siihen energiaamme. Antaa oikeasti aikaamme ja läsnäoloamme. Huomaamme, milloin on ihanaa vain pysähtyä tiettyjen ihmisten äärelle ja kuulua, olla osa sitä, mitä on. Olemme ikään kuin olemassa osana vuorovaikutusta, ja hyväksyvää rakastavaa yhteisöä tai perhettä, jossa merkityksemme nähdään ja sille annetaan arvoa. Ja jossa meitä tarvitaan.

On ihanaa kuulua johonkin, missä ei tarvitse olla täydellinen tai taistella omasta paikastaan. Millainen edes olisi täydellisen ihmisen vaade? Sellainen, joka ei ole koskaan mokannut? Joka ei ole koskaan vastannut koulussa väärin? Joka ei ole koskaan päästänyt suustaan valkoista valhetta? Jonka elämä on aina hallinnassa? Joka ei ole mistään koskaan rikkoutunut? Ei, ei meidän tarvitse olla täydellisiä kuuluaksemme johonkin. Kuulumiseen liittyy rakkaus ja hyväksyntä. Toista ei tarvitse yrittää muuttaa eikä tärkeiden ihmisten äärellä varoa tai epäillä. Voit hengittää vapaasti ja vain kuulua.

Entä millaista on kuulua johonkin, missä ei ole hyvä olla? Esimerkiksi silloin, jos tiimissä on ihminen, joka omasta mielestään on täydellinen silloinkin, kun on satuttanut toista, perheenjäsentään tai työtoveriaan? Sanoen että ei noin tapahtunut, ja jos selviää, että tapahtuikin, ei se merkinnyt mitään. Ja jos merkitsikin, ei se nyt niin iso juttu ollut. Tai jos nyt olikin, niin ei se minun vikani ollut. Ja jos olikin, en tarkoittanut sillä mitään pahaa. Tai jos tarkoitinkin, niin ansaitsit sen. Tai syy on jonkun toisen ja lopulta täydellinen ihminen on itse suurin uhri. Silloin meillä ei ole enää helppoa hengittää, tai rentoutua, luottaa. Kuulua. Silti voi olla helpompaa kuulua, sillä muutos on vaikeaa. Muutos tuntuu uhraukselta ja voi olla helpompi pysyä vanhassa tutussa, kuin miettiä, mitä voisi olla. Sillä… entä jos ei ole mitään muuta? Mihin sitten kuulun?

Ympärillemme katsoessamme monen elämä näyttää täydelliseltä ja hallitulta. Ihmiselle on sisäsyntyistä verrata itseään muihin huomaamattaan, varsinkin silloin, jos on epävarma omasta tilanteestaan. Monet kantavat painetta siitä, etteivät yllä samalle tasolle kuin he, joihin itseään vertaa, vaan on pinnistelyä vaikkapa raha-asioissa, jaksamisessa, työpaikan löytymisessä tai ihmissuhteissa. Niin moni uupuu nykymaailman paineessa siitä, että ei täytä sitä jotakin mielikuvaa, jota hyvää tarkoittavat lehtijutut ja sosiaalisen median kuvat rakentavat. Kun on ollut tavoite, joka ei enää ole oma sielunmaisema, siitä on kuitenkin joskus helpompi pitää kiinni, kuin päästää irti, aiheuttaa kenties pettymystä muille tai joutuisi suremaan sitä, mistä ote irtoaa. Auh. Eikä kukaan sano, mikä on oikein. Kuulunhan johonkin, vaikka kaikki muuttuisi? Ote Tomi Parkkisen runosta sopii tähän: ”Emmekä me lopulta pelkää rakastaa, me pelkäämme tulla rakastetuksi”. Ja koska tulevasta ei koskaan tiedä, ihmisten on helpompi pitää kiinni vanhasta, jonka tuntee. Monelle ääneen lausumattomana pelkona on; entä jos minulle ei ole enää mitään? Jatkan puolestasi tuota ajatusta: Entä jos onkin, vaikka paljon enemmän?

Maailma on täynnä jostakin enemmän tai vähemmän rikkoutuneita lapsia, aviomiehiä, vaimoja, siskoja, äitejä, isiä, kollegoita ja kanssakulkijoita. Mutta kun katselemme ympärillemme ihmisvilinässä, harva näyttää ulospäin mitenkään kärsivältä. Silti jokaisessa meissä on halkeamia, jotka sattuvat enemmän tai vähemmän. Emme vain pääse näkemään niitä, koska emme ole tarpeeksi lähellä päästäksemme katselemaan. Mielestäni kuitenkin hämmästyttävintä on se, että me ihmiset loistamme erityisesti silloin, kun olemme sopivasti rikki jostakin. Sehän on osoitusta siitä, että olemme  uskaltaneet ja eläneet. Tavoitelleet jotakin sellaista, joka sai elämän tuntumaan siltä, että nyt mennään, turvavyö kiinni. On uskaltanut luottaa, kokea, kuulua, tavoitella ja elää. Se on ihmisyyttä. Jalka on ainakin ollut pois jarrulta. Joskus onnistuu, joskus kolisee. Se kuuluu elämään. Mutta mitä tarvitset nyt? Mihin kuulut nyt? Joskus on rohkeinta kuulua itselleen ja omille arvoilleen. Samanhenkiset ihmiset kyllä löytyvät. Heitä on, nykyhetkessä ja tulevaisuudessa.

Meidän pitäisi olla toisillemme paljon rakastavampia ja ystävällisempiä, sillä emme voi tietää, mistä oloista toinen on tiensä nykyhetkeen raivannut, kuinka paljon aikaa panostanut ja yrittänyt tai noussut yhä uudelleen ja uudelleen. Jos meillä menee hetkittäin paremmin, pitäisi meidän oikeastaan nytkin katsoa ympärillemme, onko lähellä ketään, jota voisimme vetää perässämme kuulumaan johonkin, mihin me voisimme heitä auttaa kuulumaan. En halua, että on enää ihmisiä, joilla olisi valta tehdä toisen tietä helpommaksi, mutta jotka ovat hiljaa. Meillä on valtaa muuttaa ihmisten elämää paremmaksi, jos meillä on halua siihen. Eri tilanteissa voisimme tulla ajatelleeksi, millaista minun kanssani on viettää aikaa? Olenko minä siinä asemassa, että voisin tehdä toiselle hyvän teon? Olenko tavoitettavissa? Olenko se joka aina lupailee, mutta ei koskaan vie maaliin? Vai onko nyt aika tehdä valintoja sen suhteen, että voin itse paremmin?

Kun palaamme huoneeseen, jossa on ne meille tärkeät ihmiset.. ketä siellä oikeasti istuu? Ketä vaan, niin be their heaven, not their hell.

Riikka

 

Blogin tarkoitus on tuottaa ihmisille parempaa elämää eri näkökulmien avulla.

Ehdin tavata vain rajallisen määrän ihmisiä matkani varrella. Haluaisin silti tuottaa mahdollisimman paljon hyvää ympärilleni.

Lähettämällä toiveita blogiaiheista ja positiivisessa hengessä jakamalla tekstiä omissa someverkostoissasi,

olet mukana auttamassa ja edistämässä hyvää. Ihanaa olisi, jos ehdit painaa myös vaihtoehtoa ”seuraa”. Kiitos, kun olet! -Riikka

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s