Jonain päivänä olen muisto

Työpäivä. Istun hiljaa ja katselen viittä naista, jotka kirjoittavat. Heillä on jokaisella levinnyt rintasyöpä, jota ei voida parantaa. He kirjoittavat kirjettä, jonka he jättävät jälkeensä oman vertaisryhmän sisällä oman kuolemansa jälkeen ääneen luettavaksi. Tämä on koeversio. Testi, miltä tuntuu kirjoittaa, mitä on tärkeää sanoa. Tästä tulee heille ja monelle tulevaisuudessa sairastuvalle yksi keino käsitellä omaa kuolemaansa.

Siinä katsellessa mietin, pyysinkö heiltä liikaa. Kirjoittaa nyt kirje oman kuolemansa jälkeen luettavaksi. Milloin liika on liikaa ja miksi ihmeessä maailmassa pitää olla vieläkin jotakin sellaista, kuin parantumaton syöpä. Kirje on kuitenkin vahva ääni ja lohduttava viesti vielä jäljelle jääville.

Ajattelen katsellessani, että nämä upeat eri-ikäiset naiset ovat supervahvoja. Heille ei ole annettu muuta vaihtoehtoa. He ovat vahvoja silloin, kun yksi lääke lakkaa toimimasta ja kokeillaan toista. He ovat vahvoja silloin, kun huolehtivat lapsistaan miettien, mitä lasten elämän etappeja ehtivät vielä eläessään nähdä. He ovat vahvoja ollessaan puolisoina ja huolehtien sairaalasta käsinkin arjen sujumisesta. Silloin, kun ei tiedä kauanko aikaa on jäljellä. Vuosia vai kuukausia? He ovat vahvoja, kun potilasasiakirjoissa on koodi Z51.5 (palliatiivinen hoito, saattohoito). He ovat vahvoja silloin, kun on niin väsy, ettei pääse sängystä ylös ja vatsaonteloon kertyy nestettä, tai itkettää ja raivostuttaa kun syöpään on niin helkkarin väsynyt. Kun sattuu. Kun uusia metastaaseja tulee. Silloinkin kun he ovat aivan loppu, en tiedä juurikaan mitään vahvempaa.

Kirjeet valmistuvat ja he ryhtyvät lukemaan toistensa tekstejä ääneen yksi kerrallaan.

Niissä on sanoja siitä, mistä he haluavat tulla muistetuiksi. Hyvänä ihmisenä, vaikka takana on epäonnistumista. Huomaahan joku, että kuitenkin on yrittänyt parhaansa? Niissä kerrotaan perheistä ja tärkeistä ystävistä, aidoista rakkauksista. Niissä on kiitoksen sanoja vertaisille, joiden kanssa usein on ystävystytty ja jaettu sanat ja sanomattomat hiljaisuudet. Niissä pyydettiin halaamaan puolesta ystävää. Niissä toivottiin, että jäljelle jääneet eläisivät valona toisilleen, rohkeasti läsnä tämän hetken mahdollisuuksissa ja ettei kirjoittajan lähtöä surra liikaa, koska pitkä ja raskas matka on vaihtunut viimein rauhaan.

Kirjeiden jälkeen kaikki ovat hiljaa. Kysyn, miltä tuntui kuulla oma kirjeensä. Tärkeältä ja hyvältä. ”Juuri tällaisen haluan jättää taakseni”.

Samalla ajattelen sitä, miten harva ihminen tietää, mitä tässäkin huoneessa juuri nyt tapahtuu. Ei.. Ihmiset lähtökohtaisesti eivät mieti näitä juttuja, ellei se kosketa elämää juuri sillä hetkellä. Joku on businessneuvottelussa. Joku arvostelee ja valittaa turhasta. Joku kerää pulloja että saa rahaa ruokaan. Joku menee tapaamaan rakkaitaan. Joku suunnittelee kiireellä minun työpaikkani palvelun kilpailuttamista. Joku synnyttää uutta elämää. On metsäviikkoa, ilmastopaneelia, rauhanneuvottelua. Joku ei tiedä, miksi en vastaa kaikkiin viesteihin – he eivät näe missä istun ja miksi välillä on vetäydyttävä maailman hälystä, että voin antaa itsestäni riittävästi. Hetken istun mielessäni Saturnuksen renkailla katsomassa kaikkea tarpeeksi kaukaa.

Nämä naiset koskettavat syvältä, osuvat johonkin ydinminän keskukseen. Käyvät osumassa ammatillisissa ja yksityisissä kerroksissani. Muuttavat minua eikä pelkästään ammatillisesti. Annan sen tapahtua. Kun näkee näin paljon elämästä, mitä näen osana työtäni, on ollut vuosia sitten pakko rakentaa itsensä rakastamaan kaikkia ja uskomaan hyvään, sekä hengittämään läpi hetkiä, joista ei pääse pois. Vaikka miten paljon tulee vaikeuksia, ei niihin voi lähteä mukaan vääntämään. On otettava vastaan ja kestettävä, eikä kipata niitä ämpäreitä seuraavien niskaan, kuten niin moni tekee saatuaan omaan niskaansa ämpärillisen. On nähtävä pahassakin hyvää ja tarrauduttava valonsäteisiin. Ymmärrettävä että ihmiset toimivat pelosta liian usein ja rakkaudesta joskus liian harvoin. Silloin toisaalta jaksaa ymmärtää ja sietää.

Kiitos Sinulle, joka luit tämän tekstini. Olen huomannut, että vakavaan sairastumiseen liittyviä tekstejä luetaan vähemmän, kuin hyvästä elämästä kertovia tekstejä. Asia on ymmärrettävästi melko vakava luettavaksi elämän muiden ilmiöiden äärellä. Silti toivon, että tätäkin tekstiä jaettaisiin. Tehtäisiin näkyväksi heitä, jotka elävät täyttä elämää todella vaikean sairaustilanteen kanssa. Seistäisiin heidän rinnallaan. Se on meidän ihmisten velvollisuus toisiamme kohtaan. Mitä me toivoisimme itsellemme vastaavassa hetkessä?

 

Minä haluaisin tulla muistetuksi hassuttelevana ja rakastavana äitinä. Naisena, joka teki töissä aina parhaansa selvittäen monenlaisia vaikeita ratkottavia asioita aina lopulta potilaan ja työntekijöiden parhaaksi. Siedettävänä pomona. Naisena, joka halaili ja hymyili. Hevosrakkaana jouluhulluna joka ilahtui kukkakimpuista ja yllätyslahjoista. Ihmisenä joka seisoi niiden rinnalla, joilla oli vaikeaa tai eivät tukea arvostaneet. Ihmisenä, joka uskalsi elää ja etsiä sitä, mikä saa sydämen sykkimään. Tämä riittäisi hyvin.

 

Riikka Koivisto

 

 

Linkki Syöpäjärjestöjen julkaisema podcastini ensimmäinen osio:

52 kommenttia artikkeliin ”Jonain päivänä olen muisto

  1. Kiitos kirjoituksestasi. Palleatiivisen syöpäosaston odotustilassa herää yletön raivo, polttava tuska, pohjaton suru, mutta myös elämisen palo! Hetkessä eläminen on enää ainut vaihtoehto. Menneisyys ja tulevaisuus ahdistaa. Hetkessä eläessä huomaa että nyt kaikki on hyvin ja nyt olemme tässä. Nyt haistan syksyistä raikasta ilmaa, nyt tunnen auringon lämmön, nyt tunnen puolisoni lämpimän kosketuksen, nyt näen hänen rakastavan katseen, nyt halaan pitkään pientä lastani ja nyt kerron lapsilleni että rakastan. Nyt kerron että kaikki on hyvin ja kaikki tulee olemaan hyvin, kaikesta huolimatta.

    Liked by 1 henkilö

  2. Se miten tuot asiat esille, on kaunista, koskettavaa ja rohkaisevaa. Kyynel vierähti lukiessa. Ajatusesi auttavat meitä kaikkia niin terveitä, kuin sairaita kohtaamaan tämän elämän sellaisena, kuin se meille tarjotaan. Voimia työhösi ja kaikkiin niihin kohtaamisiin, mitä tuleva tuo. T. Tuija Kuivasaari

    Liked by 1 henkilö

  3. Äitimme menehtyi syöpään kaksi kk diagnoosista marraskuussa 2015. Elän vieläkin noita hetkiä. Saimme olla äitimme lähellä viimeidinä hetkinä.

    Liked by 1 henkilö

  4. Sydämellinen kiitos artikkelistasi. Sisareni kirjettä kannan rakkaana muistona ,nyt hänen ollessa enkelini. 12-vuotta sitten hän nukkui pois, taisteltuaan rintasyöpää vastaan yli kymmenen vuotta. Kuolin päivä oli myös hänen kuopuksensa syntymäpäivä. Sisareni oli kirjoittanut kirjeen jokaiselle meille lähiomaiselle, myös usealle ystävälleen. Hän oli sopinut pitopalvelun kanssa mitä siunaus tilaisuudessa tarjotaan. Oli valinnut hautapaikkansa ,kirjoittanut kutsut hautajaisiinsa, niin että puolisonsa lisäsi vain ajankohdan. Tuska jota hän on kantanut kaikkia näitä ennakko toimia tehdessään, sitä ei voi edes kuvitella. Edelleen suru ja ikävä on suuri häntä muistellessa;otan hänen kirjeensä esille , luen ja saan hänet vierelleni .

    Liked by 1 henkilö

  5. koskettava …. tuon voisi kirjoittaa vaikka ei olisi syöpääkään. koskaan emme tiedä milloin on viimeinen päivä elää. elämä voi olla hetkessä ohi. mitä haluamme että läheiset meistä muistavat? minkä jäljen jätämme elämästämme? Rakkaudella, äiti – vaimo – ystävä – ihminen

    Liked by 1 henkilö

  6. Äitini kirjoitti meille lapsille kirjettä viimeisinä kahtena viikkona. Äiti oli jo kerran aikaisemmin kukistanut rintasyövän, mutta 5 1/2 vuoden kuluttua uusiutuessaan vei syöpä äitini mukanaan useamman vuoden taistelun jälkeen (v.2010). Kirjeestä näki kuinka kirjoittaja uupui ja teksti oli lopussa hyvin haparoivaa, mutta sisältö toi suurta lohtua meille kaikille. Kirjoituksesi toi tuon hetken niin elävästi mieleeni, kiitos

    Liked by 1 henkilö

  7. Tätä lukiessa muistan rohkeaa pikkusiskoani, joka 11 vuotta sairastettuaan nukkui pois pian 9 vuotta sitten. Hän eli sairausvuodet niin täydesti kuin vain voi. Tavatessamme emme puhuneet juurikaan sairaudesta, vaan kaikesta muusta. Viimeisessä puhelussakin juttelimme jouluaaton valmisteluista, vaikka loppu oli jo kovin lähellä. Oli varmasti myös niin, että siskoni suojeli minua raskaalta aiheelta kaikki edeltävät kuukaudet, kun tehoavaa lääkettä ei enää löytynyt. Vaikka hän ei kirjettä jättänytkään, jäi sydämeeni ikuinen vahva kuva hänen paitsi perheelleen myös muille hyvyyttä ja iloa tuottaneesta elämästään. Opin häneltä, että jokainen päivä on elämisen arvoinen.

    Liked by 2 people

  8. Riikka, sinä osaat ja sanoitat asiat niin täyteliäästi kuin vain ihminen osaa. Kirjoitus on kaunis ja hyvin koskettava, jopa riipaiseva- ja niin aito! Suvustani on moni lähtenyt syövän kanssa; nuori serkkuni, tätini, setäni, pappani ja appiukkokin, jota en ehtinyt edes tavata. Mutta tunnen myös monia, joita syöpä on yrittänyt nujertaa, mutta jotka ovat sen taistelun kääntäneet voitoksi ; )

    Liked by 1 henkilö

  9. Hei
    Kiitos tekstistä.Jos minulta kysytään Facebookin syvin ulottuvuus tulee esiin kun siellä jaetaan tällaisia kokemuksia – oikeaa elämää, sen todellisia kipupisteitä ja sitä miten niistä – ei välttämättä selvitä vaan eletään läpi ja miten se jaettuna antaa voimaa kaikille – sairastuneille omaisille ja vertaisille.
    Ihmiset ovat vahvoja äärimmäisen äärellä ,itse tiedän sen siellä käyneenä aivopotilaana.
    Hieno tapa jäädä ja pysyä muistona ja tarjota siihen mahdollisuus – ennemmin tai myöhemmin päädymme kaikki muistoksi toistemme mieliin.

    Liked by 1 henkilö

  10. En pysty muuta tähän kirjoittamaan kuin Kiitos että teet tärkeää työtä ja haluaisi sinua niinkuin näitä kaikki rohkeita naisia halata. Olkoon voima ja lämpö kanssasi sekä näiden naisten luona. Mielestäni on niin julmaa, kun äiti joutuu vielä pieniä/nuoria lapsia liian aikasin jättämään- sydän särkyy koko ajatuksesta.

    Liked by 1 henkilö

  11. Kiitos kirjoituksestasi. Tulit kuulluksi. Syöpädiaknoosi itsessään on kova pala, vaikka itse olen hoitojen jälkeen ainakin toistaiseksi parantunut. Sytostaatihoidoissa tapahtuneet kohtaamiset toisten vielä minua vakavammin syöpään sairastuneitten kanssa jättivät pysyvän muiston parin tunnin kohtaamisesta ja vertaistuesta. Silloin en ollut yksin.

    Liked by 1 henkilö

  12. Kiitos kirjoituksestasi. .Äitini toipui 12 vuotta sitten rintasyövästään. Itse olen elänyt kaksi syöpää, ensimmäinen ei uusi, toinen on seurannassa. Elämämme on rahallista, jokainen päivä voi olla viimeinen, siksi on muistettava elää. Teet arvokasta hyvää työtä,sairaalle on tärkeää tulla kuulluksi, se lohduttaa vaikeina hetkinä.

    Liked by 1 henkilö

  13. kirjoituksessa oli monia hyviä asioita. -Mutta miksi se alkaa supervahvuuden korostamisella? ystävien ja läheisten ihmisten sekä terveydenhuollon henkilökunnan on tuettava ja kannustettava sairastavaa, vaikka omaa sydäntä särkien. Mutta tuollaista vahvuuden vaatimusta ja ihannointia en ymmärrä enkä näe hyvänä.

    Tykkää

    1. Hei. Kiitos sanoistasi. Blogini asiat koostuvat tuosta nimenomaisesta hetkestä, jota tekstissäni avasin, sekä siinä läsnäolleista ihmisistä, jaetuista sanoista. Vahvuuden teema oli noussut heiltä itseltään, kuten myös tuo näkemys, kuinka he näkevät vahvuuden siten, että ei ole muuta vaihtoehtoa. Juuri niitä keskusteluita mietin, kun tuossa tilanteessa olin.
      Tilanteen ulkopuolelle ja varsinkin lyhyeen blogitekstiin on vaikea sanoittaa kaikkea näkyväksi yhdellä kertaa. Olen pahoillani, että en onnistunut tässä. Tässäkin kohtaa haluan silti ajatella, että yritin parhaani ja halusin hyvää. Eri ihmisten kanssa tai eri kertoina samojen henkilöiden kanssa puhumme erilaisista asioista, myös siitä, kun ei jaksa tai juuri nyt tuntuu siltä, että jaksaa hyvin. Joinakin kertoina puhumme kaikesta muusta kuin sairastamisesta.

      Halusin kuitenkin kirjoittaa teemasta juuri tuona kyseisenä hetkenä ja päivänä, tehdä edes palasen näkyväksi siitä hetkestä.

      Kiitos arvokkaasta palautteestasi.

      Tykkää

  14. Kiitos kirjoituksesta. Se sai minut muistamaan, että minä olen terve ja voin olla hyvä mummo poikani lapsille. Heidän isänsä kuoli tapaturman jälkitilaan 6 vuotta sitten ja heillä on edelleen ikävä isää.

    Liked by 1 henkilö

  15. Kiitos koskettavasta kirjoituksestasi, joka sana ja lause on niin totta. Poikani kuolemasta tulee huomenna 3 kk, hänellä oli erittäin agressiivinen sarkooma, hän kamppaili yli vuoden raskaiden hoitojen kanssa ja lopulta syöpä vei valitettavasti voiton. Itselläni takana kaksi syöpää, rintasyöpä Ja virtsarakon syöpä, joka uusiutunut kaksi kertaa, molemmat syövät seurannassa. Onneksi on ihania pieniä lapsenlapsia, jotka tuovat valoa ja iloa elämään. Pakko vaan kulkea eteenpäin ja yrittää jaksaa. Kiitos vielä Riikka mahtavan upeasta kirjoituksestasi💕

    Liked by 1 henkilö

  16. Toivon, ettei tarvitsisi kokea tuota sairautta pystyäkseni elämään hetkessä ja nauttiakseni pienistä asioista. Mutta pelkään aina, kun luen syöpäaiheisia artikkeleita tai -tarinoita. Tunnen oikeastaan kauhua, jota en pysty käsittelemään. Enemmän kuin kuolemaa, pelkään toivon ja pettymysten vuorottelua ja sairauden kanssa tappelemista sekä ruumiillista kipua ja heikkoutta.
    Minua pelottaa jopa lukea tallaista. Mutta silti luen.

    Liked by 1 henkilö

  17. Kiitos ajatuksia herättävästä kirjoituksesta.
    Juuri viimeviikolla kuolevan miehensä rinnalla istunut puoliso sanoi, että kuolemasta pitäisi puhua aikaisemmin läheisten kanssa. Hänenkin miehensä oli vielä tullut saamaan sytostaattihoitoa, mutta jäikin sairaalaan erittäin vakavan keuhkoinfektion vuoksi ja vointi heikkeni nopeasti. Vaikka miehellä oli jo ikääkin ja mies sairasti jo toista syöpää, tuli kuoleman läheisyys silti yllätyksenä. Vaimo koki lohduttavana, kun televisiosta sattui juuri tulemaan kuolemaa käsittelevä ohjelma. Ikäänkuin hän sitä kautta olisi saanut ymmärrystä miehensä tilanteeseen. Tuollainen jäähyväiskirje olisi meidän hyvä kirjoittaa aika ajoin piironginlaatikkoon, kun ei koskaan tiedä palaammeko enää kotiin ja läheistemme pariin.
    Ammattini johdosta minulle kuolemasta puhuminen on luonnollista, mutta huomaan että se monia läheisiänikin kummeksuttaa ja ahdistaa. Terveenä ja kaiken ollessa hyvin sen ajatuksen ehkä haluaa ikäänkuin siirtää syrjään. Itse yritän usein muistaa sanoa rakkailleni, kuinka tärkeitä ja arvokkaita he ovat. Varsinkin puoliso, lapset ja lastenlapset.
    Työskentelen syövänhoidon vuodeosastolla.

    Liked by 2 people

  18. Kiitos Riikka koskettavasta ja inhimillisen kauniista kirjoituksesta.

    Itse en ole sairastunut syöpään,
    mutta moni minun läheiseni ovat, liian moni. He olivat juurikin kirjoituksessasi kerrotun toivon varassa ja uskoivat parantumiseen.
    Yksi maailman rakkain lapsuudenystäväni päätyi 50 vuotiaana päättämään unilääkkeillä kaiken kärsimyksen, kun toivoa ei enään ollut. Se hetki muutti minun elämäni.

    Ymmärsin, ettei elämä ole itsestään selvyys, se voi särkyä milloin tahansa, tavalla tai toisella.

    Olen vuosien kuluessa menettänyt
    monia läheisiäni, ja viisi heistä syöpään. Olen viettänyt sairaalassa päiviä ja kuukausia, ja olen arvostanut joka ikistä hoitajaa, jotka ovat hoitaneet omaisiani. He ovat olleet hienovaraisia, aina tukemaan valmiit, kuunnelleet, kunnioittaneet omaisia ja heidän hoitotahtoaan. Kiireestä ja hektisyydestä huolimatta.

    Kunnioitan suuresti koko henkilökuntaa jotka työskentelevät sairaanhoidon piirissä.

    Kiitos, että meillä on näin hieno terveyden huolto ja ihania hoitajia ja upeita lääkäreitä, jotka vastaavat meidän terveydestä, kun ja jos, niitä tarvitsemme.

    – Teija

    Liked by 1 henkilö

  19. Kiitos Riikka lämminhenkisestä, rohkaisevasta, koskettavasta ja inhimillisyyttä entistä lähemmäs meitä erilaisia ihmisiä tuovasta kirjoituksestasi.

    Menetin itse rintasyövän leviämisen seurauksena avopuolisoni 10 vuotta sitten. Tutustuin häneen siinä vaiheessa kun hän oli jo syövän kourissa. Siitä huolimatta elimme rinnakkain runsaat 12 vuotta joihin sisältyi paljon iloa ja rakkautta mutta tietysti niitä murheen laaksoja itkuineen jotka jokainen syöpäpotilas joutuu omaisineen käymään läpi. Kolme viikkoa ensi tapaamisestamme hän sanoi minulle erään mukavan retken paluumatkalla että kuitenkin tulee pian esille asia joka on tehnyt hänestä torson, hänellä on rintasyöpä, ota tai jätä. Vastasin silloin empimättä että en ole elämässäni tottunut kuvia ja kuoria kumartamaan, ja se, millainen ihminen asuu niiden takana, vain se merkitsee minulle. Siis otan hänet ystäväkseni. Ja jo kulunut 3 viikkoa oli paljastanut kaiken sen mitä tarvitsin elääkseni hänen rinnallaan hänen loppuunsa – tai minun loppuuni saakka. Pidin kiinni lupaukseni hänen kuolemaansa saakka. Sytostaattihoitojen päätyttyä vain 4 päivää hän ehti olla ennen Viimeistä Päivää saattohoitokodissa asukkaana, ja kaiken muun ajan kotonamme.

    Voin vakuuttaa että kaikki ne kokemukset ja ajatukset , ja erityisen viisaat neuvot joita Sinä Riikka kirjoitit, olivat täyttä totta. Toivon että omalta osaltamme jaksamme ja uskallamme toteuttaa niitä elämässämme.

    Liked by 1 henkilö

  20. Kiitos hyvistä sanoista. Ne ovat niin totta. Menetin mieheni syövälle kolme vuotta sitten. Oli raskasta katsella hänen riutumistaan kaksi ja puoli viotta. Kun hän eli viimeisiä päiviään itseltäni löydettiin rintasyöpä. Rintasyöpä leikattiin ja nyt uskoakseni olen toistaiseksi terve.

    Liked by 1 henkilö

  21. Yksi parantumatonta syöpää sairastava ilmoittautuu. Tosin en välttämättä suosittele kertomaani sellaiselle, joka on vakavammassa tilanteessa kuin minä (myöhemmin esimerkkejä).

    Tämä on toinen kierrokseni: ensin diagnosoitiin rintasyöpä keväällä 2014, ja se hoidettiin leikkauksella, sytostaateilla ja sädehoidolla. Aikaa meni alkuvuoteen 2015 asti. Tammikuussa 2017 löytyi sappitiehytsyöpä, joka oli levinnyt ainakin keuhkoihin, maksaan, kahteen selkänikamaan ja muutamiin imusolmukkeisiin. Sillä ei lääkärien mielestä ollut mitään tekemistä rintasyövän kanssa, vaan kyse oli eri taudista. Lääkäri kertoi heti, että näitä kasvaimia ei leikata, koska se ei hyödyttäisi mitään.

    Olen itse päässyt hyvin helpolla, joten en ole tarvinnut vahvuutta. Ajattelutapani on nimenomaan käytännöllinen: kun sain diagnoosit, tietenkin taivas tipahti ensin niskaan, mutta totesin sitten, että näille nyt ei voi mitään muuta kuin ottaa hoidot vastaan. Minulla ei ole tarvetta kysellä, miksi minulle. Miksi ei? Kenelle sitten? Pienten lasten äidille tai isälle, kenties yksinhuoltajalle? Kiireiselle ja korvaamattomalle uraohjukselle (voi olla mies tai nainen, mutta tekemistä on yllin kyllin)? Sille, joka ehkä lasten ohessa hoitaa omat vanhempansa (minun vanhempani ovat haudassa elettyään kumpikin pitkän elämän, jonka päättymisessä ei ollut mitään jossittelemista)?

    Kotiasioita minun ei ole tarvinnut miettiä, kun mieheni on hoitanut ne suvereenisti ollessani sairaalassa. Lapset (2 peräkammarin poikaa) ovat jo aikuisia, joten heitä ei tarvitse paimentaa koko ajan. Tosin heidänkin olisi jo aika lähteä omilleen, mutta se taas on oma lukunsa.

    Palliatiivinen hoito minulla on vielä edessä (en tiedä – eikä tarviskaan tietää – miten kaukana tai lähellä). Viime kesän selkäsärky johtui onneksi osteoporoosista, ei metastaaseista. Siinäkin vaiheessa yhteiskunta tuli apuun: lääkäri järjesti minulle (ennen oikeaa diagnoosia) yhteyden kaupungin kotihoitoon, joka ohjasi minut fysioterapeutille, joka taas järjesti minulle apuvälineitä. Kotihoito kävi kyllä tiputtamassa antibiootit päästyäni sairaalasta ruusun takia (vastustuskykyni on ilmiselvästi alentunut sairauden ja/tai hoitojen sivuvaikutuksena), mutta muuten olemme selvinneet vielä omatoimisesti, kiitos mieheni.

    Olen siis päässyt toistaiseksi helpolla, joten miksi minun pitäisi olla vielä vahvakin? Monet joutunevat sitäkin olemaan, kun heidän on huolehdittava asioista, joilla minun ei ole tarvinnut vaivata päätäni.

    Siinä sivussa: eräs rasittava asia muutamien ystävien suhtautumisessa ovat olleet kyselyt ”Miksi ei leikata? Eikös se tai tämä uusi hoitokeino auttaisi? Kokeile tätä luonnonmukaista hoitoa – se-ja-se (tunnettu henkilö) parani sen avulla, ja kokeilematta jättänyt kuoli syöpäänsä” Jne. jne. Kuitenkin siihen sävyyn, että minun olisi pitänyt epätoivon vimmalla tivata lääkäriltä näitä juttuja tai kokeilla omin nokkineni. Muuten: paristakin lehtijutusta paljastui, että se tunnettu henkilö kielsi käyttäneensä kyseistä hoitoa. En usko, että hänellä olisi ollut syytä valehdella asiasta, josta joku toinenkin voisi hyötyä. Aivan itse kuitenkin päätin luottaa lääketieteen keinoihin, jotka myönnän rajallisiksi, mutta niiden avulla olen jo nyt saanut enemmän lisäaikaa kuin reilut 1½ vuotta sitten uskoin. Ei tämäkään näkemykseni ole muuta kuin käytännöllisyyttä: miksi tuhlaisin olemattomia (sekä henkisiä että fyysisiä) voimavarojani turhaan epätoivoon?

    Muuten: taistelu on minulle yhtä ruma sana kuin vahvuus. Käytännöllisyys (tai pragmaattisuus, mitä sanaa nyt halutaan käyttää) korvaa minulla molemmat sanat. En silti ole lyönyt hanskoja tiskiin, mutta minulle sekin tarkoittaa käytännöllistä ajattelutapaa. Olen muuten ollut huomaavinani, että siitä kertomalla olen saanut muutaman ihmisen käsittämään, että syöpä ei AINA ole VAIN maailman isoin mörkö tai maailmanloppu. Jos siihen sairastunut saa aikaa, sen kanssa saattaa kuitenkin pystyä elämään, kuten minulle on käynyt. Monella muulla on kuitenkin huomattavasti ikävämpi tilanne kuin minulla (esim. pienet lapset, ehkä yksinhuoltaja tai puoliso ei töiltään ehdi tukea, nopeasti etenevä syöpä, hoidot eivät auta tai elimistö ei kestä niitä jne. jne.), joten en lainkaan ihmettele, jos tilanne tuntuu maailmanlopulta. Jos kirjoitukseni loukkasi jotakuta teistä (sisältää myös muut mahdolliset vaikeudet, joita en osannut tuossa nimetä), olen vilpittömästi pahoillani. Kerroin vain yhden, hyvin vähällä päässeen ihmisen, tarinan.

    Tykkää

    1. Hei. Kiitos sanoistasi. Blogini asiat koostuvat tuosta nimenomaisesta hetkestä, jota tekstissäni avasin, sekä siinä läsnäolleista ihmisistä, jaetuista sanoista. Vahvuuden teema oli noussut heiltä itseltään, kuten myös tuo näkemys, kuinka he näkevät vahvuuden siten, että ei ole muuta vaihtoehtoa. Juuri niitä keskusteluita mietin, kun tuossa tilanteessa olin.
      Tilanteen ulkopuolelle ja varsinkin lyhyeen blogitekstiin on vaikea sanoittaa kaikkea näkyväksi yhdellä kertaa. Olen pahoillani, että en onnistunut tässä. Tässäkin kohtaa haluan silti ajatella, että yritin parhaani ja halusin hyvää. Eri ihmisten kanssa tai eri kertoina samojen henkilöiden kanssa puhumme erilaisista asioista, myös siitä, kun ei jaksa tai juuri nyt tuntuu siltä, että jaksaa hyvin. Joinakin kertoina puhumme kaikesta muusta kuin sairastamisesta.

      Halusin kuitenkin kirjoittaa teemasta juuri tuona kyseisenä hetkenä ja päivänä, tehdä edes palasen näkyväksi siitä hetkestä.

      Kiitos arvokkaasta palautteestasi.

      Tykkää

  22. Älähän nyt hätäile. Ei se nyt NIIN iso juttu ollut. Muotoilin asian selvästi turhan jyrkästi. Anteeksi. Totesin nyt, että ryhmäläiset ja minä vain sanoitimme asiaa eri tavalla. Itse koen vahvuuden helposti vaatimuksena, eivätkä toiset välttämättä tarkoita sitä. Minulla lienee siis kysymys omasta ajatusmaailmastani eikä niinkään sinun kirjoittamastasi tai ryhmäläisistä. Vilpittömästi toivon niin sinulle kuin heillekin kaikkea hyvää.

    Tykkää

  23. Koskettava kirjoitus, täynnä lämpöä. Olet Riikka oikea ihminen oikeassa paikassa. Sinulla on kultainen 💛 ja apua antavat 🤲 Voimia työhösi.
    Toivotaan Voimia ja jaksamista myös Teille saattohoidossa oleville. Teillä on vielä paljon annettava teidän rakkaille/ystäville. Jokainen ele, katse taikka sana, kirjoitettuna tai sanottuna, jättää maan päälle jääville muistoja 🙏
    Jaksamista ja voimia Teille jotka hänen kanssaan kuljette tuota kivistä tuskaista polkua. Polku voi myös kuljettaa kohti lohtua, rakkautta ja lämpöä. On lupa olla ”heikko” kaiken keskellä jossa teiltä pyydetään vahvuutta tai itseltänne sen vaaditte. On lupa yhdessä sekä itkeä että nauraa ❤

    Tykkää

  24. Itku tuli tätä lukiessa, kiitos hyvin kirjoitetusta tilanteesta, se oli jotenkin kaunis, läsnä olevasta ”lohduttomuudesta” huolimatta.
    Itse sairastan rintasyöpää, hoidot lopuillaan ja parin viikon päästä palaan taas töihin, 8 kk:n sairasloman jälkeen.
    Vähän yli kuukausi sitten äitini menehtyi haimasyöpään, hän sairasti vähän yli 2 vuotta ja sai kuolla kotona, hoidot lopetettiin tuloksettomina viime marras-joulukuun vaihteessa.
    Isäni olen menettänyt myöskin syövälle ollessani 16-vuotias (nyt olen 40v). Liian läheltä joutunut syövän kohtaamaan useampaan kertaan, mutta elämä kantaa ja jatkuu, kaikesta ikävästä huolimatta.
    Voimia kaikille näiden asioiden kanssa taisteleville! ❤

    Tykkää

  25. Olen juuri käynyt katsomassa ystävääni, joka on saattohoidossa. Ajatukset ovat paljolti tuollaisia, että pitäisi itsekin, vakkei ole syövästä vielä tietoa omalla kohdalla, kirjoittaa kirje läheisille jälkeenjätettäväksi. Sen voisi tehdä uudelleenkin myöhemmin.

    Tykkää

  26. Syövästä minulla ei ole muistikuvia, vaikka pari tapausta suvusta löytyykin. Kuolema on kuitenkin koskettanut ja asioita joutunut miettimään paljon, ja juuri tuota pakko tehdä -vaatimusta surun läpi hymyillen tehty: saattohoidin oman 4v poikani, sydänsairaudesta tosin. Jäljelle jäävien muiden lasten takia koin, että pakko jaksaa ja myös kuolevalle lapselleni halusin ”onnellisen” lopun, äidin syliin sai kotona nukahtaa. Sairaudesta huolimatta, näen yhtäläisyyksiä. Näistä on tärkeää puhua, kaunistelematta, mutta myös suoraan ja ilman sankarin leimaa. Saa olla myös heikko, mutta luulenpa että ne, keille ollaan heikkoja ja romahdetaan aina välillä, ovat hyvin harvoja. Toivottavasti ovat kuulolla, kun joku kokee tarvetta avautua, eikä lytätä epähuomiossa tai siksi kun ei osata vastata mitään”fiksua” – kuten mun lapselle, kun yritti puhua, että velikin meni taivaaseen, niin hyvin ajattelemattomia ovat ne ”höpöhöpö”-kommentit ja ”jaahas, sepäs kivaa..”

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s