Hyvää kansainvälistä poikien päivää!

#sosiaalipsykologin #blogi

Voi pojat! Tänään, toukokuun 16. on kansainvälinen poikien päivä. Sitä ei uutisoida isosti, eikä se näy kalenterissa. Huominen kaatuneitten muistopäivä, toukokuun kolmas sunnuntai sen sijaan näkyy, jonka kohdalla mietin niitä nuoria miehiä, jotka ovat olleet kestämättömän kovan paikan edessä taistelutoimissa, moni pakotettuna ja paniikissa tajuamatta, mihin oikein ovat joutuneetkaan. Monen kotiin on jäänyt äiti sydän murtuneena. Vuodesta 1940 alkaen päivää on liputettu, ja alkuvuosikymmeninä lippu oli osan ajasta puolitangossa. Vuodesta 1977 alkaen päivä on ollut virallinen liputuspäivä.

Tänään kansainvälisenä poikien päivänä ajattelen tämänhetkistä maailmanaikaa eläviä poikia. Siihen mahtuu jokainen yhtä viattomana tähän maailmaan syntynyt poika, joissa vuosien kuluessa näkyy ympäröivän todellisuuden arki. Toisaalla poikalapsista kasvaa lapsisotilaita, toisaalla poikalapset heräävät tasa-arvoisina ja rakastettuina perheenjäseninä, joilla on mahdollisuus valita ja vaikuttaa. Sekä kaikkea tältä väliltä.

Täällä kotosuomessa poikien maailmaa ajatellessa tulee mieleen tasa-arvoa sekä koulutusjärjestelmää koskevia uutisia, joissa on mietitty asioita välillä onneksi poikienkin näkökulmasta. Lyhyelläkin googlailulla nousevat esiin otsikot, jotka kysyvät, millä pojat saisi viihtymään koulussa, mikä selittää poikien heikommat kouluarvosanat ja koulumotivaation ja miten pojat kypsyvät psykososiaalisesti hitaammin kuin ikätoverinsa tytöt. Joskus otsikot ovat olleet vielä raflaavampia: ”Pelastakaa pojat”.

Kaiken tämän keskellä muistan lauseen, jonka luin joskus lukuisia vuosia sitten: Teini-ikäinen poika on kaikkien aikojen vähiten halattu ja kosketettu ihminen. Auh.. Mikä myötätunto heräsi silloin ja sen jälkeen olen hymyillyt juuri niille huppupäisille, huuteleville ja notkuville teineille ystävällisen hymyn aina, kun joku on vahingossa vaikka kaupan käytävällä sattunut nostamaan omalla kohdalla katseen kontaktiin.

Jonain aamuna maailman pojat heräävät ääni möreänä ja hartiat levenneinä, eivätkä tiedä, miksi ovat yhtäkkiä hetkisen aikaa kömpelöitä ja aivan kaikki ärsyttää välillä. Suomessa Wilmaan viuhuu monella ihan tavallisella, parhaansa tekevällä pojalla pelkkää negatiivista merkintää, vaikka päivän selvää on, että sillä ei huppupäistä teiniä saa paremmin tekemään asioita. Nyt kun niin kipeästi teinin sielu kaipaisi myönteistä palautetta ja auttamista, kohtaamista, sitä että joku uskoo häneen. Että olisi kaiken keskellä edes yksi joku myönteinen huomio koulupäivän ajalta – onko se liikaa vaadittu?

Monen kotona näkyy tänäänkin, lauantaisena iltapäivänä kello 14 uninen, ehkä huppupäinen ja ajatuksiinsa vetäytynyt juuri sängystä ylös pakotettu teinipoika, joka syö jääkaapin tyhjäksi, vaikka muistaakin kommentoida, ettei ole mitään syömistä (hainko sinne juuri neljä kassia ruokaa?). Miten tärkeää on muistaa, että juuri tuo teinihabituksen ruumiillistuma kaiken keskellä voi tänäänkin tarvita sen, että joku sanoo rakastavansa, kaappaa hänet pieneen rutistukseen ohi kävellessä tai pörröttää hiukset entistä enemmän pörrölleen, ja ylipäätään näkee hänet ihanana ja osaa kertoa, kuinka on odottanut, että saa viettää taas hetkisen yhdessä. Monen kotona tuhisee tänään pieni poikavauva, jonka edessä mietimme, millainen elämä hänellä on edessään. Juuri tänään hän vielä mahtuu syliin pideltäväksi, halattavaksi ja nuuhkittavaksi. Jossain kodissa taapertaa vauhdikas leikki-ikäinen, joissain kodeissa valmistaudutaan yhteiselle pyöräilyretkelle ja joissakin kodeissa tavataan jo nuoreksi mieheksi ehtinyt poika, jonka kanssa heitetään yläfemmat.

Poikien päivänä mietin myös niitä vanhempia, jotka ovat joutuneet pelkäämään poikansa puolesta eri mittaisia aikoja, on sen takana ollut sitten onnettomuus, vakava sairaus, kiusaaminen, huumeet, vahingolliset ystäväpiirit tai liian isot maailman tuomat vaatimukset. Lämmin ajatus myös niille vanhemmille ja huoltajille, jotka ovat sanoneet pojalleen hyvästit. Erään äidin sanat läikähtävät juuri nyt sydämessäni: ”Pojan synnytys kesti kauan, niin myös kuoleminen”.

Tänään poikien päivänä ajattelen ja juhlin omia poikiani, jotka ovat niin rakkaita, että sydän pakahtuu. Minulla on onni saada olla kahden pojan äiti. He ovat teini-ikäisiä ihanuuksia, jotka ovat tämän maailman armoilla, pyrkien pärjäämään siinä isolta osin niillä eväillä, joita olen saanut olla mukana antamassa. Suurimpana niistä äidin rakkaus ja huolenpito, jokapäiväiset halaukset, rapsutukset, välittäminen ja sanat siitä, että mitä tahansa tapahtuisi, ei ole sellaista asiaa, mitä ei voisi kertoa ja aina autan. Elämän työkaluiksi olen pyrkinyt antamaan itseluottamusta, välittämistä, rohkeutta, haaveilun kykyä, nöyryyttä, uteliaisuutta, kykyä olla ja kuulostella, kykyä antaa mennä täysillä kun on mahdollisuus, kykyä sanoittaa kun rakastaa ja kun sattuu, kykyä antaa ja pyytää anteeksi, rutiineja, perinteitä, arvostusta elämän ainutlaatuisuutta kohtaan.

Poikien päivän onnittelut siis omille ja kaikille maailman pojille. Voi kun olisitte aina turvassa, maailma antaisi hyviä asioita riittävästi tiellenne, lämpimiä ihmisiä rinnallenne ja elämä olisi omannäköistä, onnellisilla hetkillä rikastettua. Jokaisessa aikuisessa miehessäkin asuu sisällä pieni poika, joka ansaitsee tulla kohdatuksi rakkaudella ja leikkisyydellä.

Ihanat pojat. Hyvää kansainvälistä poikien päivää.

 

kirjoittaja

sosiaalipsykologi, psykoterapeutti

Riikka Koivisto

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s